Valikko

Unessakävelyllä valvontayhteiskuntaan? - Kymmenen trendiä jotka meidän on tunnettava



4. Arjen kriminalisointi

Valvontateknologioiden kehittämisen ohessa on laadittu lainsäädäntöä, joka mahdollistaa valvonnan ja sensuurin ja madaltaa sen kynnystä. Näillä laeilla on voitu kriminalisoida jopa laillista sananvapauden käyttöä (La Roye 2011). Rikoksen määritelmiä on väljennetty ja muutettu, rangaistuksia rikkeistä tiukennettu (esim. tekijänoikeusrikkomuksissa, Hadopi Law).

Kansalaisten juridinen asema on jo käytännössä muuttunut. He voivat joutua helpommin epäillyksi ja joissakin tapauksissa jopa tulla pidätetyksi ilman päteviä todisteita rikoksesta. Ja tähän riitää, että heitä koskevat tiedot ainoastaan viittaavat yhteyteen rikokseen. Ihmiset voidaan leimata syyllisiksi epämääräisillä todisteilla, jotka perustuvat tietokannoista poimittuihin tietoihin. Mikä pahinta, jää kansalaisen omalle vastuulle osoittaa syyttömyytensä (esim. tapaus Hasan Elahi, Elahi 2011). Mutta miten tällaisessa tilanteessa voi edes olla mahdollista todistaa syyttömyytensä, kun kansalaisella ei ole käytettävissään samoja tietoja ja tietokantoja kuin viranomaisilla? Myös rikostutkinnan periaatteet ja menettelytavat ovat alkaneet olla ristiriidassa esimerkiksi monissa maissa hyväksytyn juridisen Habeas Corpus -periaatteen kanssa: ihminen tuomitaan vasta, kun hänet on todistetusti tuomittu tuomioistuimessa. Ihminen on lähtökohtaisesti syytön, kunnes toisin todistetaan (Habeas Corpus).

Laajimmillaan syyllisyysperiaatteen soveltaminen heijastuu sellaisten koko väestöä kattavien tietojen keräämisessä tietokannoiksi, joita on aiemmin koottu vain rikostutkintaa varten. Tällaisia ovat esimerkiksi sormenjälki- ja DNA-tiedot. Useat maat ovatkin nopeasti lisänneet biometristen tunnistamismenetelmien käyttöä ja perustaneet tai laajentaneet biometrisia tietoja sisältäviä tietokantoja (Privacy International 2007).

Ihmiset joutuvat entistä helpommin tiukemman valvonnan kohteeksi myös siksi, että käytetyt kriteerit ovat löyhentyneet. Kriteereistä on tullut epämääräisiä ja vaihtelevia. Valvonnan kohteeksi joutuminen ei edellytä välttämättä yhteyttä mihinkään rikokseen, vaan jopa kansalaisaktivismi ja "epänormaali käyttäytyminen" voivat johtaa henkilön tarkempaan valvontaan (Dziech 2011, Johnston 2009). Erityisesti vähemmistöihin ja marginaaliryhmiin kohdistetaan jo lisävalvontaa (Monahan 2010).

Kansalaisia kohdellaan kasvavassa määrin mahdollisena riskinä yhteiskunnalle. Tietovalvontaa käytetään arvioimaan riskin tasoa (Heinonen 2008). Käsite "rikoksen ennakkotutkinta" (pre-crime detection) kuvastaa hyvin kehityksen suuntaa: siinä keskitytään "epänormaalina" pidetyn käyttäytymisen jäljittämiseen. Mike Presdee pitää tällaisia käytäntöjä "arkielämän kriminalisointina", mikä puolestaan on johtamassa "kaavamaisiin ja yhtenäistettyihin käsityksiin arjesta sekä yksilön tilan katoamiseen" (Boyarsky 2002, Presdee 2000).

Massavalvonnan lisääminen, rikoskynnyksen alentaminen, voimakkaampien rangaistusten käyttö sekä näiden järjestelyjen normalisointi ja laajentaminen sen sijaan, että ne liitettäisiin poikkeusolosuhteisiin, luotaavat kehitystä kohden valvonnan kiristymistä (Saas 2012). Näillä toimilla laillistetaan sellaisten yksilöiden ja ryhmien valvonta, joita pidetään riskinä yhteiskunnalle. Etusijalle tulee riskien hallinta samalla. Kysymykset kansalaisten perusoikeuksista ja valvonnan vastuullisuudesta sekä valvonnan käytön valvonnasta ohitetaan (Saas 2012). Tämänkaltaisia kehityssuuntia voidaan tunnistaa jopa joissakin läntisissä demokratioissa kuten Ranskassa ja Yhdysvalloissa (esim. Khaki 2012, Saas 2012).