Valikko

Unessakävelyllä valvontayhteiskuntaan? - Kymmenen trendiä jotka meidän on tunnettava



6. Tietokantakansalaisuus - uusi kansalaisuuden muoto

Henkilöön liittyvistä tiedoista on tullut uusi kuuma valuutta, jolla on arvoa internetin seuraavan vaiheen valtataisteluissa. Google, Facebook, Amazon, eBay ja Apple sekä henkilötietoihin keskittyneet yritykset, kuten ChoicePoint ja Axciom, tekevät massiivista liiketoimintaa henkilötiedoilla. Oikeudet valtavaan määrään henkilötietoja ovat kaupallisten yritysten ja hallitusten käsissä. Nämä voivat tehdä tiedoilla voittoa tai luovuttaa tietoa päätöksentekijöille. Henkilötiedon hallitsijat ovat internetin seuraavan vaiheen uusia kuninkaita. Ubiikissa ympäristössä näistä tahoista tulee samalla myös tiedon hallinnoijia: ne voivat valvoa ja säädellä kansalaisten tiedonsaantia, viestintää ja heidän arkisia toimintojaan. (Karhula 2012b)

Tietokantakansalaisuus on uusi kansalaisuuden muoto, jota lainsäätäjä ei tunne. Tietoja jokaisesta kansalaisesta on sadoissa rekistereissä. Kerätyn tiedon laajuuteen vaikuttavat henkilön oma aktiivisuus ja rooli, tekninen ympäristö ja yhteisöjen aktiivisuus. Kun suurin osa jokapäiväisestä toiminnasta ja palveluista liittyy jotenkin verkkopalveluihin, käyttäjien mahdollisuus säädellä tiedonkeruuta kaventuu edelleen. Tämä johtuu siitä, että seurannan käytännöt ovat suurelta osin piilotettuja ja kietoutuvat verkon tavanomaisiin, vaikeasti vältettäviin toimintatapoihin.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio laati vuonna 1988 selvityksen kaikista henkilörekistereistä ja -tietokannoista Suomessa. Selvityksen mukaan Suomessa oli jo tuolloin noin miljoona eri rekisteriä tai tietokantaa (Salminen 2011). Selvitys luettelee kaikki julkishallinnon perusrekisterit ja tietokannat: väestörekisteri, kiinteistörekisteri, rakennus- ja huoneistorekisteri, ja niin edelleen. Myös kunnilla on useita rekistereitä, muun muassa terveydenhuollon, koulutuksen ja asumisen rekisterit. Jokaista kansalaista koskevat myös pankkien, luottokorttiyhtiöiden, maksuhäiriöviranomaisten, kaupan yritysten, tele-operaattoreiden ja nettiyritysten rekisterit.

Virallisia tietokantoja ja rekistereitä sentään valvotaan - ja monessa läntisessä maassa jopa suojataan lainsäädännöllä. Suomessa jokainen voi pyytää rekisteriotteen itseään koskevista tiedoista. Lain mukaan jokaisen rekisterin pitää antaa seloste sen yksityisyyspolitiikasta. Sen pitää olla saatavilla jokaiselle, joista tietoja kerätään. (The Office of the Data Protection Ombudsman)

Valitettavasti tietosuojakäytännöt eivät koske suuria monikansallisia toimijoita. Käyttäjillä ei yleensä ole pääsyä yksityisten tahojen tietokantoihin, eivätkä he pysty valvomaan heitä koskevien tietojen oikeellisuutta ja käyttöä. Käyttäjät eivät myöskään kykene kontrolloimaan itse tuottamiaan tietoja. Tietojen poistaminen voi olla mahdotonta samoin kuin tietojen tulevien käyttötapojen hallinta - jopa käyttäjien oikeudet tuotettuun tietoon on voitu luovuttaa sopimuksella palveluntarjoajalle. Käyttäjät eivät voi luottaa, että heitä koskeva tieto ja heidän tuottamansa tieto tulisi oikeudenmukaisesti käytetyksi pitkällä aikavälillä, varsinkin kun tiedot voidaan yhdistää, käsitellä ja tulkita erillään alkuperäisestä yhteydestä eri tarkoituksia varten. (Karhula 2012b)

Julkishallinnon toimetkaan eivät ole kaikilta osin läpinäkyviä. Esimerkiksi USA:ssa ilmoitettiin vuonna 2006, että kolme suurta telepalvelujen tarjoajaa, AT & T, Verizon ja BellSouth, olivat tehneet yhteistyötä NSA:n (kansallinen turvallisuuspalvelu) kanssa toimittamalla "kymmenien miljoonien amerikkalaisten" puhelintiedot - ohjelma, jota on kuvattu "maailman tähän asti suurimmaksi tietokannaksi". (Etzioni 2012)

Kuulemme mielellään lisää eri maiden tietosuojakäytännöistä.